Jag är en långdistanslöpare från Helsingfors. Mina huvudsträckor är 5000m och 10 000m och mitt mål är att vara med i de Olympiska spelen år 2016 i Rio de Janeiro. Där tänker jag springa fortare än någonsin förr. Vid sidan om löpning studerar jag på Hanken Svenska Handelshögskolan.


tisdag 27 november 2012

Sisäinen rauha

Puhun tästä avoimesti, koska koen ja olen saanut palautetta, että tämä on auttanut muita.
Kuten kaikki varmasti jo tässä vaiheessa tietää minulla on ollut ruoan kanssa vaikeuksia 16 vuotiaasta saakka. On ollut hyviä jaksoja ja huonoja jaksoja. On ollut jaksoja jolloin en välitä, jolloin voin hetkellisesti todella hyvin, koska suhtautuminen ruokaan on välinpitämätöntä. Silloin tutut ovat sanoneet minulle, että ihanaa kun olet parantunut. (Silloin painan yleensä enemmän) He eivät näe miten asiat oikeasti on. Se ei ole parantumista, se on läpikäymisen ja parantumisen siirtämistä eteenpäin. Se on keinotekoista onnea ja parantumista. Ei syömishäiriötä voi parantaa kun nappia painamalla. Voin päättää, että alan syömään eritavalla, mutta syömiseen liittyvät sairaudet ovat emotionaalisia ja fyysiset osat ovat vain oireita ja käsittelytapoja itselleen. Kun kontrollintunne puuttuu, ihminen kontrolloi niitä asioita jotka ovat mahdollisia. Kuten syöminen. Oikeiden asioiden sijaan, syömishäiriöinen käsittelee ongelmansa ruoan kautta. Koko käsittelytapa on hyvin analyyttinen ja tunnekylmä, vaikka ongelmien käsitteleminen on kaikkea muuta. Ongelmat pitäsi käsitellä tunteilla ja turvallisuudessa ympäristössä, kuten rakkaan ihmisen kanssa jutustelu.

Olen 16 vuotiaasasta lähtien ollut jollain eri dietillä. Se on vienyt minun voimia aivan äärettömästi. Minä olen fiksu ja pääsen erittäin pitkälle, jos vain päätän sen. Nyt minun energia on mennyt ihan vääriin asioihin. Olen tiedostanut sen jo kauan, mutta nyt olen siihen väsynyt. Minusta tulee vielä joku päivä huippujuoksija. Kun saan itseni balanssiin, mikään ei enää pysäytä minua. Olen nyt kiitos hyvän terapeutin (Henriikka Maikku, Suosittelen! ) päässyt terveydenpolulle. Nyt puhun aivan oikesasta tervehtymisestä. Minä olen hyvin läsnä koko tilanteesta ja olen saanut kokea hetkellisesti, niitä asioita jotka oikeasti painaa mieltä. Henriikan kautta olemme harjoitelleet kontrollin menettämistä ja sen takaisin saamista. Se ei mitenkään liity ruokaan. Ruoka on vain ruma rekvisiitta ja tekosyy.

Olemme saaneet minut tilaan, jossa tunnen aivan samalla tapaa, kun minulle tulee ahdistus ruoan kanssa, vaikka Henriikan kanssa se ei ole mitenkään ruokaan liittyvää. Ne ovat niitä oikeita tunteita. Minuä uskallan menettää kontrollin hänen luonaan, koska siellä olen turvassa. Hän on saanut minut tuntemaan sen stressin ja inhon jonka saan yleenä syödessäni, mutta siitä olemme jatkaneet ja sen stressin alla on pelko. Jos pelolle antaa tilaa ja antaa sen tunteen vallata, löydät rauhan, kaiken tuon alla. Sen koin eilen. Se oli helpottavaa huomata. En tarvinnut juosta pakoon, mennä jonkun rakkaan luokse, oksentaa, harjoitella itseni aivan piippuun.. Minun piti vain antaa tunteeni tulla pintaan ja kokea ne. Rauha jota olen etsinyt nämä vuodet on sisälläni. Nyt olen saanut kokea sen kerran, ja se on aivan mahtavaa! Minun täytyy antaa tunteilleni enemmän tilaa. Tämä on suuri askel minulle. Olen 22 vuotias ja nyt koin enismmäistä kertaa, että minä voin parantua ja löytää syyn minun ainiaaseen pakenemisen haluun. Olen etsinyt rauhaa jostain muualta, vaikka se on sisälläni.

Tämä polku on pitkä. 6 vuotta on mennyt, mutta nyt olen löytänyt polun joka vie minut eteenpäin. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olin eilen hyvin innoissani ja helpottunut koko löydöstä, joten tyhmänä uskoin, että voin poiketa tämänhetkisestä melko niukasta ruokavaliosta. Luulin jälleen kerran olevani sairautta vahvempi. Menin asioiden edelle. Pää ei kesänyt ja vaivuin taas kovaan masennukseen kun toivo ja usko itseeni häviää. Ne ovat niitä kovia takapakkkeja jotka tunuvat entistä kovimmilta, kun juuri ennen sitä on ollu maailman vahvin ja onnellisin. Mutta. Tämä vie aikaa. Opin koko ajan ja suunta on eteenpäin. Kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse.

4 kommentarer:

  1. Modigt skrivet Nina. Jag vet vad du talar om (har själv varit så dålig, att jag har varit inlagt på sjukhus 4ggr). Du kommer att slippa det där en dag, för du har helt klart en stark vilja. Ge aldrig upp, och var inte för hård mot dig själv. Det tar den tid det tar..

    SvaraRadera
  2. Oj neij, hemskt att höra. Har du vunnit sjukdomen nu?

    Tack, det skall jag inte. Fundera nog ganska länge på att skall det här inlägget vara privat eller inte. Jag tror bara att det är bättre att vara öppen. Människor kommer närmare varandra och förstår att man inte behöver tackla sina problem ensam. Vi är ju här för varandra. :)

    Kramar

    SvaraRadera
  3. Ja det har jag, och det kommer du också att göra. Sjukdomen påverkar inte mig och min vardag mera. Hälsa, mat och idrott är viktiga saker i mitt liv, men på ett rätt sätt som hjälper mig att springa hårt :)

    SvaraRadera
  4. wow, tack för inlägget! och måste väl själv erkänna att jag känner igen mig i dig. samma upplevelser, samma sjukdom i bakgrunden. Löpningen var min räddning, tro det eller ej. jag vet att jag måste äta o träna vettigt (dvs inte för mycket) för att kunna springa o kunna njuta av det. o nej, inte är det en sjukdom man så där bara blir frisk från. den hänger kvar länge länge länge. det andra ser kanske är friskt men det är hur man mår inuti som avgör. nu mår jag oftast bra i alla fall :)
    kämpa på!
    inspirerande blogg! h: en mindre proffsig löpare :)

    SvaraRadera