Haavat

Haavat ovat juuri ja juuri arpeutuneet. Hieman isompi liike tai liian iso askel avaa arpikudoksen. Kun kävelen normaalisti, unohdan arvet ja silloin elämä tuntuu aivan normaalilta. Tasainen arki on minulle turvallista, saan iloita päivän pienistä iloista. Olen niistä hyvin kiitollinen. Kun tarpeeksi aikaa on kulunut siinä tutussa ja turvallisessa  ilmapiirissä mieleni rohkenee ja otan hypäyksen. Ja silloin haava aukeaa. Se ei juuri satu, mutta muistuttaa siitä syvästä haavasta mikä arven alla on. Se tekee minut surulliseksi. Joka kerta kun arpeutuma aukeaa, tuntuu että romahdan korkealta. En pysty hallitsemaan niitä tunteita. Silmäni tummenavat ja mieli synkkenee. Onnistun elämään sen kanssa, mutta en pysty peittämään sitä ulkoisesti vaikka kuinka yritän. Koen, etten ole tarpeeksi vahva. Minä en ole riittävä. Vaikka kuinka yritän, epäonnistun.

Tavoitteena on saada nämä ajatukset pois, koska nämä ajautkset ovat minun ja huippu kunnon välissä. En saisi ajatella näin. Minun pitää oppia uskomaan itseäni ja rakastamaan. Minulla on vähän alle 4 vuotta aikaa. Minä aion onnistua. 

Tällä hetkellä koulu tuottaa minulle aivan suunnattomasti stressiä. Uusi jakso, mutta se ei todellakaan ole helpottanut tilannetta. Jalkakin reistailee. Siinä on tuntemukisa ja kipuja. Koulu stressit vie minulta yöunet. Syömiset eivät onnistu niin hyvin. Nämä kolme asiaa ovat minun arjen suurimmat huolen aiheet. Naurettavaltahan minä kuullostan, mutta näin tämä menee.

Onneksi juoksu kulkee aika kivasti. Juoksu on minun ainoa henkireikä. Harmi vain, että ulkona on niin hyytävän kylmä. Kunpa pääsisin ulkomaille juoksemaan. Voisin vaikka lähetä heti, jos ei olisi koulua tai muuta vastuuta täällä. 

Tarvitsisin viikon omaa aikaa. Toivoisin voivani keskittyä 100 % juoksuun ja jättää koulu murheet vaikkapa ensi viikolle. Huomenna teen meidän ryhmätyön valmiiksi ja sen jälkeen aion pakolla löytää vielä yhden kurssin, jonne aion ilmottautua. Sen jälkeen aion pyhittää to, pe, la ja su:n juoksulle.  

Hyvää yötä.