Kent- Järnspöken

Näin pitkästä aikaa juoksu-unen. Ne ovat aina hieman erilaisia, mutta kaikkia unia yhdistää hyvin stressaava kilpailutilanne. Kilpailu on yleensä ollut maraton, mutta eilen se oli 5000m kilpailu.

Uni alkaa aina leppoisasti. Viime yön uni kertoi U23 SM- kilpailuista. Kaisa ja minä olimme kilpailupaikalla katsomassa Boltin 100m juoksua. :D Juuri kun meidän piti lähteä itse valmistautumaan omaan kilpailuun, huomasin ettei minulla ollut juoksuvarusteita mukana. Kaisa oli kiltti ja hän lähti minun mukaani hakemaan varusteitani. Hotellimme oli kaukana ja kyytiä ei ollut, niinpä me lähdimme juoksemaan MacBookPro tietokone (wait, whaat?) kädessä huoneistoomme. Matkan varrella kiipesimme jostain ylös lyhentääksemme matkaamme ja tietokoneeni tippui ja meni rikki, sen jälkeen matka taittui nopeasti. Nauroimme tilanteelle, mutta emme stressanneet huonoa verkkaame vain ainoa asia oli, että halusimme ehtiä starttiviivalle ajoissa. Tunnelma tiivistyi ja mutkia tuli matkaan. 20minuuttia ennen starttia yritimme vielä juosta (4km) kilpailupaikalle mitalitoivot vahvasti mielessä. Sen jälkeen heräsin.

Nämä juoksu- unet ovat aina kilpailutilanteita, jossa minulla on konkreetteja esteitä kilpailemiselle. Joskus on vaikea ehtiä starttiin, joskus ei ole kenkiä, joskus eksyn matkalla ja niin edelleen, mutta olen henkisesti aina 100% valmis kilpailuun. En epäröi hetkeäkään omaa kuntoani tai tilaani.

Ainoa asia joka vie minua eteenpäin näissä unissa on oma halu kilpailla ja tehdä mahdottomuudesta mahdollista. Minä uskon unissa, että pystyn juoksemaan vaikka kumisaappaissa alle 3 tunnnin maratonin tai saada kärkiporukan kiinni, kun olen myöhästynyt 10 minuuttia startista. Nämä unet motivoivat ja yleensä alan uneksimaan tämänkaltaisia unia, kun jokin asia muuttuu pään sisälläni. Eli vaikka nämä unet ovat melko epämukavia, olen aina iloinen kun näen niitä.

Ja niin tuli kummitus taas käymään...

Eilinen ilta oli muuttumassa hyvin huonoksi, vaikka koko päivä oli ollut ihana ja hyvä. Onneksi onneksi, yksi henkilö esti sen. En voi kiittää tarpeeksi tästä. Minä taistelin omaa syömishäiriökummitusta vastaan ja olin lähellä antaa periksi, mutta Sebu ei antanut sen tapahtua. Hän on ensimmäinen, joka on sai kummituksen hiljenemään tuollaisessa tilanteessa. Tuo eilinen tunnetila oli aivan tuomioon tuomittu ja siinä vaiheessa, en enää yleensä jaksa edes taistella vastaan, vaan annan kummituksen ottaa vallan, mutta eilen sain yliotteen. Kiitos Sebun ja kiitos hänen vaivannäöstään. Mieletöntä. Sairaus puhui suoraan hänelle, aivan kuten näinä vuosina äidilleni, isälleni, siskolleni ja entiselle poikaystävälleni. Se ei puhu kauniisti ja sen päätarkoitus on saada sen tahto läpi keinoja kaihtamatta. Se ei ole ennen taittunut kenenkään sanojen tai tekojen vuoksi, ei edes syömishäiriöosastolla. Eilen se antoi periksi. Minä olen niin kiitollinen, ettei Sebu antanut minun antaa sille valtaa. Koen vain huonoa omatuntoa tästä. Se motivoi minua taistelemaan eteenpäin minun terveen minäni kanssa syömishäiriökummitusta vastaan.

Älkää huoliko, en ole laihtunut. Tämä on vain se psyykkinen puoli, joka haluaa ottaa vallan tällä kertaa.

Eilinen voitto kummitusta vastaan ja tahdonvoimauni motivoi kummasti. Molemmissa tilanteissa tein mahdottomuudesta mahdollista. Tämä voisi olla viikon teema. En anna periksi, enkä aio minkään asian kaatua heikkojen hermojen takia.

Älkää tekään antako periksi, vaikka siltä joskus tuntuu. Me voitamme omat kummituksemme ja taistelemme eteenpäin. 

Ihanaa tiistaipäivää kaikille! Tehkää tästä päivästä hyvä. Niin minä ainakin aion tehdä. Minun päivää kruunaa isäni kanssa lounastaminen! Tämäkin onnistuu nyt, kun eilinenkin ilta pelastui. YES! :)