SM-maantiet

Huh, kerron siitä joskus toiste. En jaksa vielä puhuakaan siitä. Tai jaksanpas. Se oli hirveää alusta loppuun. 3km:n kohdalla kylkiluiden kohdalla alkoi tekemään kipeää, se säteili vatsaan. Kipu kesti koko loppumatkan. Uusi tunne ja sen lisäksi oli vielä jano. Fiilis aivan älyttömän huono ja jalat tyhjät. Miksi se huono päivä piti tulla juuri lauantaina?

Mutta ensin, MEGA ONNITTELUT KAIKILLE HYVIN JUOSSEILLE NAISILLE JA MIEHILLE! VEDITTE KOVAA! HYVÄ TE! :)

Ja takasin pohdiskeluun. Treenit ovat kulkeneet ja muutenkin on mennyt hyvin.  Torstaina aloin hermoilemaan ja se vaikutti valitettavasti minun ruokailuun. Ruokahommat meni to-pe pieleen. Olen niin älyttömän pettynyt itseeni. Miksi minun piti pilata koko itseluottamus ruoan takia? Olen juossut 3 vuotta ja joka kerta kun lähden kisatilanteeseen, iskee hirveä paniikki enkä tiedä miten syödä. Se loppuu nyt tähän.

Nyt minulla on vihdoinkin sotasuunnitelma. Kiitos Kirsin. SM-maastoihin en halua mennä juoksemaan, mutta menen kuitenkin harjoitellakseen juuri näitä tilanteita. Minä panostan ja tulen juoksemaan kesällä 3000m, 5000m ja 10 000m, mutta kun minä ne juoksen tiedän tasan tarkkaan miten tankata. Uskokaa tai älkää, mutta se on ollut se suurin haaste minulle ennen kisoja.

SM-maastot hermostustuttavat tarpeeksi, joten silloin saan harjoitella sitä. Olisin itse halunnut juosta maantiekympin, jossa menen rennoin mielin liikenteeseen ja silloin ruokailutkin toimivat. Nyt tosin jätän maantiekympin väliin ja juoksen SM-maastot.

Siellä ajattelin juosta niin kovaa, etten jaksa kävelläkään maaliin tultua. Tuo lauantain kisa tuntui niin tyhmältä. Jalat olivat tyhjät, mutta maaliin tultua en ollut kuolemaisillaan eikä oksettanut. Siltä se pitäisi tuntua. En saanut itsestäni irti. Mitään. Kyseinen fiilis oli viime vuonna Jämsän Kestävyyskarnevaaleissa. Silloin oli aivan sama tilanne. Nukuin huonosti, hermoilin ruoan suhteen, ja psyyke huono. Tosin viime vuonna olin huonossa kunnossa, mutta viime kesän kuntoon nähden, Jämsän kymppi oli pateettinen. Juoksin vain, ilman mitään tunnetta. Kuten eilen.

Hohhojaa. Mutta kuten sanoin. Tuo jäi viimeiseksi kerraksi. Minun valmentajani ymmärtää tilanteen ja hän ymmärtää myös miten paljon nämä epäröinnit vaikuttaa minun juoksuun. Luotan häneen ja me saamme tämän yhdessä hänen kanssaan toimimaan. Olen harjoitellut hyvin ja olen levännyt. Viimeiset päivät ennen kisaa meni sitten pipariksi. Olen nyt hyväksynyt asian ja jatkan tästä eteenpäin. Jos juoksen kisan vielä huonosti hyvän tankkauksen jälkeen hyväksyn 1.21.14 ajan puolikkaalla, mutta en ennen sitä. Se jää nähtäväksi. Nyt jätän puolikkaan taakseni ja keskityn tulevaan. Olen pahoillani epäsosiaalisuudesta. Tulokseni riipaisi vain niin pahasti sydäntäni. Ennätyksenhän minä juoksin, mutta sitä juoksu tunnetta ei voi selittää. Välillä se tuntui aivan hölkältä. Sitähän se kai olikin… Jessus.

Nå juoksin maaliin, kasvoin ihmisenä, sain suurimmasta heikkoudesta otteen ja nyt VIHDOINKIN sain aseet sitä vastaan. 3 vuotta siinä kesti.