Sisäinen rauha

Puhun tästä avoimesti, koska koen ja olen saanut palautetta, että tämä on auttanut muita.
Kuten kaikki varmasti jo tässä vaiheessa tietää minulla on ollut ruoan kanssa vaikeuksia 16 vuotiaasta saakka. On ollut hyviä jaksoja ja huonoja jaksoja. On ollut jaksoja jolloin en välitä, jolloin voin hetkellisesti todella hyvin, koska suhtautuminen ruokaan on välinpitämätöntä. Silloin tutut ovat sanoneet minulle, että ihanaa kun olet parantunut. (Silloin painan yleensä enemmän) He eivät näe miten asiat oikeasti on. Se ei ole parantumista, se on läpikäymisen ja parantumisen siirtämistä eteenpäin. Se on keinotekoista onnea ja parantumista. Ei syömishäiriötä voi parantaa kun nappia painamalla. Voin päättää, että alan syömään eritavalla, mutta syömiseen liittyvät sairaudet ovat emotionaalisia ja fyysiset osat ovat vain oireita ja käsittelytapoja itselleen. Kun kontrollintunne puuttuu, ihminen kontrolloi niitä asioita jotka ovat mahdollisia. Kuten syöminen. Oikeiden asioiden sijaan, syömishäiriöinen käsittelee ongelmansa ruoan kautta. Koko käsittelytapa on hyvin analyyttinen ja tunnekylmä, vaikka ongelmien käsitteleminen on kaikkea muuta. Ongelmat pitäsi käsitellä tunteilla ja turvallisuudessa ympäristössä, kuten rakkaan ihmisen kanssa jutustelu.

Olen 16 vuotiaasasta lähtien ollut jollain eri dietillä. Se on vienyt minun voimia aivan äärettömästi. Minä olen fiksu ja pääsen erittäin pitkälle, jos vain päätän sen. Nyt minun energia on mennyt ihan vääriin asioihin. Olen tiedostanut sen jo kauan, mutta nyt olen siihen väsynyt. Minusta tulee vielä joku päivä huippujuoksija. Kun saan itseni balanssiin, mikään ei enää pysäytä minua. Olen nyt kiitos hyvän terapeutin (Henriikka Maikku, Suosittelen! ) päässyt terveydenpolulle. Nyt puhun aivan oikesasta tervehtymisestä. Minä olen hyvin läsnä koko tilanteesta ja olen saanut kokea hetkellisesti, niitä asioita jotka oikeasti painaa mieltä. Henriikan kautta olemme harjoitelleet kontrollin menettämistä ja sen takaisin saamista. Se ei mitenkään liity ruokaan. Ruoka on vain ruma rekvisiitta ja tekosyy.

Olemme saaneet minut tilaan, jossa tunnen aivan samalla tapaa, kun minulle tulee ahdistus ruoan kanssa, vaikka Henriikan kanssa se ei ole mitenkään ruokaan liittyvää. Ne ovat niitä oikeita tunteita. Minuä uskallan menettää kontrollin hänen luonaan, koska siellä olen turvassa. Hän on saanut minut tuntemaan sen stressin ja inhon jonka saan yleenä syödessäni, mutta siitä olemme jatkaneet ja sen stressin alla on pelko. Jos pelolle antaa tilaa ja antaa sen tunteen vallata, löydät rauhan, kaiken tuon alla. Sen koin eilen. Se oli helpottavaa huomata. En tarvinnut juosta pakoon, mennä jonkun rakkaan luokse, oksentaa, harjoitella itseni aivan piippuun.. Minun piti vain antaa tunteeni tulla pintaan ja kokea ne. Rauha jota olen etsinyt nämä vuodet on sisälläni. Nyt olen saanut kokea sen kerran, ja se on aivan mahtavaa! Minun täytyy antaa tunteilleni enemmän tilaa. Tämä on suuri askel minulle. Olen 22 vuotias ja nyt koin enismmäistä kertaa, että minä voin parantua ja löytää syyn minun ainiaaseen pakenemisen haluun. Olen etsinyt rauhaa jostain muualta, vaikka se on sisälläni.

Tämä polku on pitkä. 6 vuotta on mennyt, mutta nyt olen löytänyt polun joka vie minut eteenpäin. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olin eilen hyvin innoissani ja helpottunut koko löydöstä, joten tyhmänä uskoin, että voin poiketa tämänhetkisestä melko niukasta ruokavaliosta. Luulin jälleen kerran olevani sairautta vahvempi. Menin asioiden edelle. Pää ei kesänyt ja vaivuin taas kovaan masennukseen kun toivo ja usko itseeni häviää. Ne ovat niitä kovia takapakkkeja jotka tunuvat entistä kovimmilta, kun juuri ennen sitä on ollu maailman vahvin ja onnellisin. Mutta. Tämä vie aikaa. Opin koko ajan ja suunta on eteenpäin. Kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse.